Oppimisen ilosta iloiseen oppimiseen

Motivaatioon liittyy oppimisen ilon käsite. Markku Leinonen (2007) on teoretisoinut aihetta artikkelissa ”Johannes Gezelius Vanhempi ja oppimisen ilo”. Oppimisen ilon käsitteellä on Leinosen mukaan löydettävissä sekä raamatullinen että antiikin Kreikan filosofiaan kytkeytyvät merkitykset. Uuden testamentin perusteella ilo kuului elämään, oppimiseen, opettamiseen sekä keskinäiseen elämään. Platonin filosofiassa onni oli ihmisen toiminnan päämääränä. Myöhäisantiikin kristillinen ajattelija, keskiajan merkittävä auktoriteetti Augustinus painotti opettamisen iloa: mitä enemmän opettaja ilmaisi iloaan, sitä halukkaammin oppilaat seurasivat hänen opetustaan. Renessanssin ajalla ilolle muodostui Leinosen (emt. 56) mukaan maallisempia merkityksiä. Kun Erasmus Rotterdamilainen näki vanhan koulun kidutuskammiona sekä itkun ja vaikerruksen tyyssijana, vaati hän oppilaiden lempeää kohtelua. Vetoaminen oppilaiden opinhaluun ja heidän innostaminen oli tärkeää.

Oppimisen ilon käsite oli väliin jo lähes poistunut pedagogisesta sanavarastostamme. Uusissa opetussuunnitelman perusteissa oppimisen ilo kuitenkin huomioidaan hyvin ja oppimisen ilon tavoittamista pidetään tärkeänä hyvälle opetukselle. Lyhyesti määriteltynä, historialliseen perspektiiviin suhteutettuna, oppimisen merkitys on muuttunut antiikin historian ja 1600-luvun itsensä kehittämisen näkemyksistä nykypäivän materialistiseen hyötymoralismin välineelliseen näkemykseen. Nykyään opimme jotain itsemme ulkopuolella olevaa varten, kun historiassa opimme itseämme varten. Lyhyt katsaus Leinosen esittämiin näkemyksiin herättää kysymyksen, miten huomioimme nykypäivän opetuksessa oppimisen ilon. Leinosen ajatuksia edelleen lainaten oppimisen ilo syntyy, kun lapsi saa kokea uutta, jotain miellyttävää, jotain odottamatonta, kenties leikkisää, tunnetasolla tiedollisesti tai taidollisesti keveää, oivaltamisen mahdollisuuden, tiedollista löytämistä jne. Kyse on tällöin keskeisesti koulun tiedonkäsityksestä. Kyse on myös ihmisen elinehdon, henkisten perustarpeiden nk. bio-psyykkisten vakioiden täyttämisestä, joita esimerkiksi Timo Latomaa (1992) kuvaa ansiokkaasti kirjassaan "Luonto, kulttuuri, kasvatus ja luonteenrakenne - Erään suhteen tarkastelua".

Amerikkalainen kasvatusfilosofi, pragmatismin edustaja, 1900-luvun alun reformipedagogisten suuntausten isä, John Dewey esitti näkemyksiä koulun tiedonkäsityksen ongelmaan, jotka ovat yhä tänä päivänä ajankohtaisia. Opetussuunnitelmat olivat Deweyn mielestä suunniteltu paljon tietämisen ideologian perustalle. Vielä voimassa olevat opetussuunnitelman perusteet sekä katsaus oppikirjojen sisältöön indikoi väitteen. Tämän myötä tärkein, eli lapsen kasvun ja kehityksen edellytykset huomioiva suunnittelu on jäänyt tietämisen varjoon. Uuden koulun perusta on ensyklopedia-ideologian hylkäämisessä, lapsen kasvun painottamisessa ja tiedon valjastamisessa kohtaamaan lapsen kokemusmaailma todellisessa vuorovaikutuksessa ympäristön ja yhteisön kanssa. Opetuksen lopulliseksi ongelmaksi muodostuu Deweyn mielestä, miten säilyttää tasapaino lapsen sisäisen kokemusmaailman ja ulkoa päin välittyvän toisten kokemusmaaliman välillä.

Oppimisen ilon löytäminen on oltava yksi koulun perustehtävistä. Koulussa on annettava nykyistä enemmän tilaa keksimiselle, asioihin vaikuttamiselle, vastuunottamiselle, uuden kokemiselle, esteettisyyden kokemiselle - oppimisen ilolle. Koulun tiedonkäsityksen tulee olla John Deweyn sanoin väline, mikä ”opettaa, miten menetellä eteen tulevien ongelmien kanssa”, ei sellainen ”jonka tehtävä on paljastaa ennalta annettu todellisuus”. Jotta koulu voi tarjota lapsille oppimisen iloa, tiedon tulee olla opetuksen väline tavoitteen sijasta. Tätä ajatusta on hyvä pitää matkassa nyt, kun laaditaan kuntakohtaisia opetussuunnitelmia. Näkemykseni mukaan uusi opetussuunnitelma antaa hyvin väljyyttä kehittää koulua kohti iloista oppimista.

Linkkejä:

Leinonen, M. 2007. Johannes Gezelius vanhempi ja oppimisen ilo. Teoksessa KASVATUS- JA KOULUKYSYMYS SUOMESSA VUOSISATOJEN SAATOSSA