Kommenttipuheenvuoro FT Seija Blombergin väitöskirjasta - Peruskoulun kipupisteet opettajien kokemana

Teksti pohjautuu vuonna 2009 pitämääni kommenttipuheenvuoroon FT Seija Blombergin pitämästä luennosta ”Peruskoulun kipupisteet opettajien kokemana”. 

Väitöskirjan kirjoittaminen on raskas prosessi, johon sisältyy usein koko inhimillisen elämän kirjo. Prosessi kattaa sisäänsä konkreettisesti verta, hikeä ja kyyneleitä mutta ennen kaikkea upeita onnistumisen ja oivaltamisen kokemuksia. Väitöskirjatyö on aina myös yhteiskunnallisesti merkittävä. Meidän tuleekin iloita yksittäisistä, pienistä ja suurista onnistumisista ja tarjota mahdollisimman monelle tilaisuus itsensä toteuttamiselle ja jopa ylittämiselle. Koulutuksen saralla on yhteinen etu huolehtia opettajien työhyvinvoinnista sekä osaamisesta ja sitä kautta päätehtävämme hyvästä toteuttamisesta – lasten ja nuorten kasvun parhaasta mahdollisesta tukemisesta. Vain yksilön kasvua ja hyvinvointia edistävän koulutuksen avulla suomalainen yhteiskunta pystyy menestymään tulevaisuudessakin ja toteuttamaan trendikkääksi muodostunutta osaamisperusteista tavoitetta kunniakkaasti. 

Koulujärjestelmä on jatkuvan arvostelun alla. Koulua on haluttu muuttaa pitkin vuosikymmeniä ja muutoksen sanotaan kestäneen jo alun 400 vuotta. Sanoisinpa, että niin kauan kun koulun voimat ovat valjastettu edesauttamaan yksilön yksilöllistä suoritusta tukevaksi toiminnaksi, saamme muuttaa systeemiä vielä toiset 400 vuotta. Kritiikkiä pitää olla ja systeemin pitää se kestää. Jos se ei kestä sitä, se kaatuu ja voimien tilalle astuvat uudet voimat. Koulun on kyettävä vastamaan ajan haasteisiin – niin inhimillisiin kuin taloudellisiin.

Koulun muutos ja opettajan identiteetti (opettajaksi kasvaminen)

Vuoden 2003 Kasvatus-lehden artikkelissa Tomi Kiilakoski on tarkastellut opettajaidentiteetin kehittymistä osana Laaja-alaista opetusharjoittelua.  Artikkelissa Kiilakoski on tarkastellut niitä identiteetin muodostamisen ehtoja, joita myöhäismoderni yhteiskunta meille asettaa. Perusoletuksena nykyisille identiteettikäsityksillehän on se, että identiteetti tuotetaan, se ei ole meissä annettuna. Identiteetti on ihmisen ulkoisempi olemus, joka rakentuu suhteessamme ympäristön ilmiöihin.

Kiilakoski esittää artikkelissaan Castellsin ajatuksiin viitaten, ketkä tuottavat identiteettejä. Näin ollen identiteetin tuottaminen suhteessa haluttuun viiteryhmään voidaan jakaa kolmeen tasoon: 1) Laillistavat identiteetit tukevat olemassa oleva yhteiskuntajärjestystä, 2) vastarintaidentiteetit rakentuvat vallitsevaa hallintakoneistoa vastaan ja 3) projekti-identiteetit uudistavat olemassa olevia identiteettejä aikaan soveliaaksi – kyseessä voidaan ajatella olevan jonkinasteinen pragmaattinen käsitys identiteetistä.

Näiden kolmen jaottelun pohjalta Kiilakoski kysyy, millä tavoin voimme ajatella opettajaidentiteetin rakentuvan. Tuotammeko opettajaidentiteetin jonkin vallitsevan legitiimin järjestelmän kautta, jonka arvoihin uusi opettaja hiljalleen sosiaalistuu? Olisiko mahdollista tuottaa identiteettejä, joiden puitteissa opettaja osaisi ja haluaisi kyseenalaistaa yhteiskunnassa vallalla olevat määrittelyt? Pystyisikö opettaja ja sitä kautta koulujärjestelmä olemaan yhteiskunnallisten suhteiden uudelleenmäärittäjä? Näiden Castellsin ajatusten pohjalta voidaan kysyä, missä määrin opettajankoulutuksen olisi tuettava opettajan identiteetin muodostumista vallitsevaan koulukulttuuriin vai olisiko opettajan mahdollista kasvaa vallitsevien käytänteiden kriittiseksi uudistajaksi?

Seija Bolmbergin väitöstutkimuksen tuloksia selaillessa mieleen nousi ajatus, joka on joko-tai-joko -ongelma, mikä kuuluu seuraavasti: joko koulumaailman ongelmat ovat niin inhimillisen universaaleja, että jokainen meistä ne kokee lähes täysin samanlaisina. Tai koulujärjestelmämme on todella tehokas sosiaalistamaan uudet opettajat vallitsevaan ajattelutapaan, mikä kuuluu ”jos meillä olisi pienemmät opetusryhmät ja jos erityisoppilaita integroitaisiin järkevästi jne. niin…” Ja toinen joko on se, että opettajankoulutus olisi avain paremman huomisen rakentamiseen kouluissamme. Esitän asian tässä muodossa, koska jo ennen kuin näin Blombergin tutkimusta ja tiesin pääseväni pitämään aiheen pohjalta kommenttipuheenvuoron, listasin niitä kipupisteitä, jotka koemme koulumaailmassa esteeksi hyvän opetuksen toteuttamiselle. Näitä ovat: levottomien lasten, haastavien vanhempien, työssäjaksamisen ja uupumisen sekä oppimisen ja sosioemotionaalisten vaikeuksien lisäksi suuret ryhmäkoot, erityisopettajien vähäinen määrä, avustajien vähäinen määrä, oppikirjojen runsas sisältö, jolloin aikaa ei jää muuhun kuin tiedollisten asioitten käsittelyyn ja tähän kytkeytyy tietenkin kiinteästi tuntikehyksen niukkuus ja jakotuntien vähyys sekä arvioinnin ongelmallisuus – etenkin joulun alla ja keväisin. Onko tilanne todellakin se, että näen koulun mahdollisuudet olemattomina ja ryhdyn puhumaan opetusvelvollisuudesta, odottaen toisenlaisten uramahdollisuuksien avautumista.

Katsomme koulutoiminnan muuttuvan paremmaksi, jos saamme ryhmäkoot pienemmiksi, luokkiin lisätään avustajaresurssia tai palaamme substanssissa perustaitoihin. On mietittävä kuitenkin tarkoin, missä ongelma piilee, jotta pystymme valjastamaan lasten ja nuorten positiivisen energian oikeisiin asioihin, sen sijaan että korotamme patoa. Kysynkin, ovatko em. resurssit sittenkin hallinnan välineitä, jotka edesauttavat status quon säilymistä koulussa? Otan esimerkiksi back to basics -ajattelun, johon törmää ajoittain tämän päivän pedagogisessa keskustelussa. Yhdysvalloissa tapahtui 1960-luvun puolivälissä nk. Tyleriläinen opetustyön läpimurto, ja taustahuolena oli näkemys lasten perustaitojen (kieli ja matematiikka) osalta. Kuinka kävikään? Rationalisoitu työ teknisti opetuksen. Opetuksen järjestämisen ja suunnittelun keskeisiksi tekijöiksi muodostuivat eri oppiaineiden osaamisen perus- ja minimitason määritteleminen, tasa-arvoisten ja yhtenäisten standardikokeiden laatiminen ja suorituskeskeisen opetussuunnitelman muodostaminen. Opetussuunnitelmia ja materiaaleja kehitettiin yhtenäisyyden saavuttamiseksi. Hetkinen… kuinka tuntuukaan, että olemme kuulleet ja lukeneet aivan äskettäin vastaavantyyppisiä kannanottoja suomalaisessa 2000-luvun uutisoinnissa. Voin olla väärässäkin.

”Alussa oli teko”. Tämän jälkeen tulevat sanat ja ymmärrys. Ehkäpä kömpelö aasinsilta seuraavalle, jossa haluan esittää idun siitä, mitä voitaisiin tehdä.  Hyvinvoiva opettaja on yhtä kuin hyvinvoiva koulu ja oppilas. Meidän, ja suuntaan katseeni eritoten rehtoreihin ja sen jälkeen kokeneempiin opettajiin, on oltava etunenässä näyttämässä valoa ja kuvaa positiivisesta koulun tulevaisuudesta tuleville ja tuoreille opettajille. Motivaatiomme, hienosti sanottuna työnimun perustana ovat – niin aikuisille kuin lapsille – kiitoksen ja tunnustuksen tarve, uuden kokemisen, tietämisen, uusien valmiuksien ja taitamisen tarve, perusturvallisuuden tarve, vapauden ja alkuun panemisen sekä vaikuttamisen tarve, tarve ottaa vastuuta itsestä ja toisista, tarve spontaaniin itseilmaisuun ja esteettisyyden kokemisen tarve. Siinä lista, joka niin johtajan kuin opettajan tulisi kirjoittaa huoneensa seinälle, pysähtyä välillä miettimään, olenko itse kokenut tätä, olenko antanut oppilailleni tai opettajille mahdollisuuden näiden asioiden kokemiseen?

 Seija esittää tutkimuksessaan hyviä vastauksia siihen, miten voimme toteuttaa em. tekijöiden toteutumista opettajien ja lasten elämässä. Mentoriopettaja voi parhaimmillaan toimia hyvänä reflektioperustana alkavan opettajan työuran suuntautumisessa. Mentori helpottaa näkemään metsän puilta. Edelleen Tomi Kiilakosken ajatuksia soveltaen, opettaja pääsee – parhaassa tapauksessa – hyvässä ohjauksessa kehittämään omaa opettajaidentiteettiään koulua ja koulutyön molemminpuolista mielekkyyttä edistävään suuntaan. Opettajien positiiviset kokemukset yhtenäisen perusopetuksen merkityksestä lapsen koulutien organisatorisena tukimuotona on niin ikään arvokas havainto. Myös meillä tämän koulumuodon säilyttämisestä on syytä käydä keskustelua.

Opettajan työ on suhteellisen yksinäistä. Ongelmat yksittäisillä opettajilla ovat pitkälle samoja viereisissä luokissa. Kajaanissa on otettu pedagogisen kehittämistyön puitteissa ensiaskelia tiimityöhön (nyt 2014 tämä on jo vankka käytänne kajaanilaisessa perusopetuksessa). Kokemukset koulujen toiminnassa ovat osoittaneet työtavan positiiviset mahdollisuudet tukea opettajan työssäjaksamista sekä hyödyntää erilaisia vahvuuksia oppilaiden opettamisessa. Tämä on eräs pidemmälle viety mentorointimalli opettajan työn kehittämiseen. Samalla on kuitenkin muistettava se tosiasia, että opettajan työ on vaativaa moniulotteista vuorovaikutusta, jossa itsenäisellä päätöksenteolla ja vastuunkannolla on merkityksensä. Tätä opettajantyön ammatillisuutta nostavaa arvokasta autonomisuuden ulottuvuutta meidän tulee arvostaa myös tulevaisuudessa.  Kiitos puheenvuorosta ja toivotan täällä oleville opettajanaluille ja opettajille rohkeutta ja viisautta tehdä työnsä toisen ihmisen parasta ajatellen. Kaisa Kantolan sanat käynevät tämän kommentin päätesanoiksi:

Uskalla uskaltaa

Kun olit aikonut aloittaa 

jotakin uutta ja ihanaa, 

kuulit ehkä kun korvissa soi: 

ääniä tuolta ja täältä: 

"Et sinä osaa! Et sinä voi! 

Et edes uskalla uskaltaa!" 

Vaan älä usko! Tietäsi kulje. 

Kaikilta luuloilta korvasi sulje. 

Elleivät voimasi perille yllä 

matkallakin on mukavaa kyllä. 
Iloisena saatat sanoa nyt:
"Olenhan ainakin yrittänyt!"

- Kaisa Kantola