Oppimisympäristö oppimisen keskiössä - uutta luova opetus

Sain parin vuoden etsinnän jälkeen sattumalta käsiini Neil Postmanin ja Charles Weingartnerin klassikkoteoksen "Uutta luova opetus". Teoksen alkuperäinen teksti "Teaching as a subversive activity" löytyy netistä, mutta Olli Arrakosken vuonna 1969 suomentama kirja on aina... kirja! Jaan kanssanne palan tätä teosta ja otan alustavaan teoreettiseen tarkasteluun oppimisympäristön merkityksen oppimiselle ja lapsen kasvulle. Perustan ajattelun Postmanin ja Weingartnerin esittämään ajatukseen viestistä välineenä. Täydennän näkemystä parilla ontologisella ajatuksella ihmisen ja ympäristön välisestä suhteesta. Katsotaan tulevissa blogiteksteissä, mihin suuntaan lähden aihetta tarkentamaan. Vaihtoehtoja on kuitenkin siihen useita.

Kun puhutaan hyvästä opetuksesta, oppimisympäristöajattelu on keskiössä. Oppimisympäristön merkityksen ymmärtäminen tulee voimistumaan, kun sähköisten oppimisympäristöjen käyttö laajenee. On toivottavaa, että sähköiset ympäristöt suunnitellaan oppimisen ja kasvun psykologinen sekä filosofinen merkitys huomioiden. Näin opetuksessa pystytään ylläpitämään ja kehittämään luovaa otetta ja siten tukemaan oppimista ja kasvua. 

Opetuksen digitalisoitumisen riskinä on siirrtyminen sähköisiin ympäristöihin, jotka eivät eroa juurikaan oppikirjoista. Pahimmillaan opetus voi luisua kohti ohjelmoitua opetusta, jossa sisältö korostuu kaikkien muiden tekijöiden kustannuksella. Tietoisuus näistä "riskeistä" on opettajilla korkea ja esimerkiksi käynnissä olevan ops-uudistuksen aikana tahtotila perusopetuksen toimintakulttuurin muutokselle ja siinä erityisesti irtautuminen sisällön ohjaavasta vaikutuksesta on ollut vahva. Mutta edelleen näen riskinä sen, että vaikka puistelemme itsemme irti sisältöpainotteisuudesta, voimme harhautua korostamaan metodia ja emme näekään (oppimis)ympäristön keskeistä merkitystä oppimisen tukijana. Metodiin keskittyessä opetuksesta muotoutuu helposti merkityksetöntä puuhastelua, touhupedagogiikkaa, josta kirjoitin aiemmassa blogitekstissä "Opetuksen eheyttäminen OSA 1 - ops-työtä vai touhupedagogiikkaa?"

Ympäristön elementit ovat välineitä, jotka ohjaavat ajattelumme ja suhtatutumistapojemme muotoutumista

Postman ja Weingartner perustavat oppimisympäristöajattelunsa mediatutkija Marshall McLuhanin ajattelulle. Luhanin ajattelutapa, viesti on väline; viesti on hieronta (the medium is the massage) luotaa juurensa erityisesti John Deweyn ajatteluun. Deweyn pragmaattinen ajattelu voidaan yksinkertaisimmillaan tiivistää näkemykseen "opimme sitä, mitä teemme". Tältä pohjalta McLuhan muotoili ajatuksen "viesti on väline". Ajatus perustuu yksikertaiseen elämän realiteettiin: ympäristö on armoton ihmistä kohtaan. Ympäristö muovaa, tahdoimmepa tai emme, ajatteluamme ja toimintaamme. Sopeudumme ympäristöön kukin omalla tavallamme. Toiset paremmin, toiset heikommin. Keskeiseksi tässä sopeutumisen prosessissa muodostuu kasvatus ja sen kautta mahdollinen itsetietoisuuden ja itsetuntemuksen kehittäminen. "Viesti on hieronta" tarkoittaa sitä, että kaikkein tärkeimmät hermojärjestelmämme vaikutukset muotoutuvat ympäristön luonteesta ja rakenteesta. Ympäristö itsessään siirtää keskeiset kokemamme viestit siten, että ne kontrolloivat ja muovaavat havaintojamme sekä asenteitamme. Dewey katsoi, että ympäristö määrittää yksilölle sen, mitä ja miten hän siinä toimii ja lopulta tämä määrittää sen, mitä opimme.

Tätä ihmisen ja ympäristön välistä saumatonta suhdetta sekä ympäristön vaikutusta ihmisen ajatteluun kuvaa erinomaisesti Professori Markku Hakurin (2002) virkaanastujaisesitelmän pätkä:

”Ympäristökäsityksemme perustana on jokaisen oma tulkinta ympäristöstään ja sen esteettisistä arvoista. Taide on tapa hahmottaa maailmaa. Taiteen tulkinnan taustalla ovat aina myös menneet tapahtumat, jokaisen oma henkilöhistoria ja varsinkin lapsuuden kokemukset. Nykyisyys on menneen peili tai niin halutessamme päinvastoin. Ympäristöajatteluni ja taidekäsitykseni on siis sidoksissa lapsuuteni kokemuksiin ja ympäristöihin, joilla on ollut vaikutuksia myöhempiin elämäni ratkaisuihin.” (Hakuri 2002.)

Oppimisympäristössä toimiminen välineitten ja toisten ihmisten kanssa vaikuttaa ajatteluumme samalla tavalla tai on vaikuttamatta, jos emme opettajina ymmärrä tai arvosta tätä merkitystä ja toiminnassa painottuvat sisällölliset tai metodiset kysymykset. Postmanin ja Weingartnerin mukaan ihminen oppii näkemään, tuntemaan, arvostamaan ja ymmärtämään, koska ympäristö on organisoitunut tavalla, joka sallii, vaatii tai rohkaisee oppimaan.

TVT ja laitteet ovat oppimisen väline, eivät kohde

Metodin, sisällön ja ympäristön tiivis yhteys

Voi olla vaikeaa ymmärtää, että ihmisen ajattelua muovaavia ympäristöjä ovat hyvin arkisetkin asiat, kuten televisio, auto, sanomalehti, tabletti, internet jne. Näiden ympäristöjen tarkasteluun eivät kuulu kysymykset "mitä internetistä löytyy" tai "mitä uutisia lehdessä julkaistaan" vaan "millä tavoin väline - ympäristön rakenne tai mekanismi - manipuloi aistejamme ja asenteitamme", miten väline vaikuttaa ajatteluumme. Postman ja Weingartner muistuttavat tässä kohtaa, että moni kuvittelee luokkahuoneen muodostavan yhden tällaisen ympäristön ja ajattelevan, että sen järjestämisestä riippuu oppiminen. Asia ei kuitenkaan ole näin. Tämän harhakäsityksen taustalla on perusajatus siitä, että katsomme opetuksen rakentuvan sisällön ja metodin varaan. Sisältö voi olla mitä vain, minkä olemme määrittäneet tärkeäksi ja tämä sisältö muodostaa oppitunnin ainoan sisällön. Oppilaat tulevat kouluun sisällön omaksumisen vuoksi. Oppilaiden odotetaan oppivan tämä tarkasti määritelty sisältö. Sisältö on olemassa itsenäisenä, oppilaasta riippumattomana. Se on myös riippumaton välineestä, jolla se "siirretään" oppilaalle. Opetusmenetelmä on puolestaan pelkkä tapa opettaa tai esittää sisältö. Vaikka opetustapa voi olla motivoiva tai pitkästyttävä, sillä ei ole mitään huomionarvoista tai merkityksellistä viestiä. Sisältö ja metodi ovat toisistaan erillisiä.

Ulos luontoon oppimaan, tutkimaan ja oivaltamaan

Jokaisen oppimistapahtuman olennaisin sisältö on menetelmässä tai prosessissa, jonka mukaan oppiminen tapahtuu. Sillä, mitä sanot oppilaille, ei ole vaikutusta vaan sillä, mitä annat heidän tehdä, on merkitystä. Luokkahuoneiden edistämän käyttäytymisen ymmärtämiseksi on tutustuttava siihen, mitä oppilaat niissä todella tekevät. Se, mitä he oppivat tekemään, on luokkahuoneen viesti! Tämä pätee myös sähköiseen oppimisympäristöön. Jokainen opettaja voi kysyä itseltään, mikä on luokkahuoneeni eli oppimisympäristöni viesti? Toimitaanko siellä ja miten? Onko viesti opettajan kuuntelemista paikoillaan? Vaaditaanko oppilaita tekemään havaintoja, muotoilemaan määritelmiä tai tekemään jotain muuta älyllistä kuin toistamaan jonkun toisen esittämä (opettaja, oppikirja) totuus? Sallitaanko aktiivinen kritiikki? Kuuluuko tiedon löytäminen ja yhdistely oppilaille? Arvostetaanko vain auktoriteettien tuottamaan tietoa vai arvostetaanko itsenäisiä kannanottoja? Onko muistiin palauttaminen älyllisen toiminnan korkein muoto? Onko jokaiseen kysymykseen olemassa kiihkoton "oikea vastaus"? Ovatko oppilaan ajatukset olennainen osa sisältöä ja oppituntia? Rakentuuko opetus "arvaa mitä ajattelen" -kysymysten varaan, jollaisia ovat esimerikiksi, mikä on tämän runon todellinen tarkoitusperä tai mitkä olivat sisällissodan kolme keskeistä syytä jne.

Opimme sitä mitä teemme ja mitä haluamme tietää

Edellä kuvatut tekijät ovat syvällä ajattelussamme. Ajatellaan vaikka virkamiestä, joka tv- tai radiohaastattelussa yrittää antaa kysymykseen kuin kysymykseen vastausta. Haetaan oikeaa vastausta, vaikka ei olisikaan mitä vastata. Uskaltaako kukaan sanoa, että minulla ei ole aavistustakaan asiasta tai minulla ei ole riittävästi tietoa tämän asian käsittelyyn? Kulttuurimme vaatii vastausta, koska olemme oppineet, että välittömän oikean ja täsmällisen vastauksen antaminen on koulutusta saneiden, tärkeiden ihmisten tunnusmerkki. Luokkahuoneen viesti voi muotoutua kavalaksi ajattelua ehkäiseväksi viestiksi. Ei kannata yrittää vastata. Ennen kaikkea ei kannata ajatella. Kuinka usein olemme opettajina huomanneet, että oppilaat kiinnittäisivät huomiona siihen, miten oppikirjan tekijä on päässyt johtopäätökseensä? Useimmat oppilaat tuntuvat olevan melkein tietämättömiä, että kirjat ovat edes ihmisten tekemiä. Oppilaat pakotetaan antamaan vastauksia joidenkin toisten ihmisten esittämiin kysymyksiin, Luokkahuoneesta, oppimisympäristöstä hävitetään tällöin ihmisen yksi korkeimmista älyllisistä valmiuksista - kysymysten tekeminen.

Oppija, opettaja, sisältö ja toiminta ovat tasapainossa ja oppilaiden motivaatio
korkea

Jos opetus ohjaa oppilaita suorittamaan tietyt tehtävät, opitaan suorittamaan. Oppilaat vieraantuvat oppimiselta. Pääpaino on kokeissa ja arvioinnissa. Tämä johtaa tilanteeseen, jota Postman ja Weingartner kutsuvat vakavaksi ekologiseksi epätasapainoksi. Tähän ekologiaan kuuluvat kaikki oppimisympäristön elementtien väliset suhteet, jotka voivat asettua tasapainoon ja ympäristön säilymiseen tai epätasapainoon ja ympäristön tuhoon. Oppimisympäristöön kuuluu siten neljä olennaista elementtiä: oppija, opettaja, opittava asia ja oppimisen strategiat. Jotta voidaan puhua ympäristön tasapainosta, on näiden neljän elementin palveltava ja täydennettävä toisiaan ja saada uutta merkitystä toisiltaan. Tasapaino ei toteudu esimerkiksi silloin, jos oppilaiden odotetaan olevaan itsenäisiä ja kriittisiä tiedon hakijoita tai tutkijoita ja heidän odotetaan tutkivan esimerkiksi muinaisen Egyptin elintapoja. Näin ei tapahdu myöskään silloin, jos epäautoritaarinen opettaja sijoitetaan luokkaan, ja oppilailta vaaditaan lukemaan itsenäisesti tietty osuus jostakin oppiaineen kappaleesta. Oppilasta ei voi millään tavoin auttaa motivoitumaan ja olemaan aktiivinen, jos hän ei itse koe opiskeltavaa asiaa oppimisen arvoiseksi ja jos hänellä ei ole keskeistä roolia päättää siitä, mitä ja miten opitaan. Mitään todellista oppimista ei tapahdu, jos oppilaat eivät koe opiskeltavaa asiaa aiheelliseksi. Kukaan ei opi mitään mitä ei halua tietää. Esimerkiksi Platon painotti, että järjen perusta on tasapainoinen tunne. Vain näin kasvatus täyttää tehtävänsä. Mikäli tunne ei ole mukana oppimisessa tai se on toisarvoinen oppilaalle, tapahtuu vain vähän merkittävää kielteistä kehityskulkua lukuun ottamatta.

Kun alamme työstämään uuden opsin mukaisia määrityksiä oppimisympäristöstä, on tarpeellista huomioida sisällön, metodin ja ympäristön välisiä suhteita. Luokkahuoneen ja oppimisympäristön viestillä on väliä!