Laatua perusopetukseen - koulujen kilpailua vai hyvän kierrättämistä?

Opetustyön kehittämisen avainsana on yhteistyö. Taloudellisesti vaativina aikoina on liian helppoa käpertyä resurssien vähyyden taakse ja pahimmillaan lamaantua ja luopua eteenpäin vievästä askelluksesta. On muistettava, että perustaltaan pedagogiset kysymykset ovat henkisiä ja pedagoginen kehittäminen tapahtuu ensisijaisesti mielen, kielen ja vuorovaikutuksen ulottuvuuksissa. Perimmäinen tavoite, joka on hyvinvoinnissa, ei ole sidoksissa materiaan.

Kehitetään laatua perusopetuksessa. Mitä sillä tarkoitetaan? Esitän tässä erään ajatuksen aiheesta. Pyrin välttämään yleisesti vallalla olevaa laadun ideaa, jossa teknisen kielen avulla oppilaat ja heidän vanhempansa ovat muuttuneet asiakkaiksi, koulun opetus ja kasvatus palveluksi, valtionavut kilpailun kannustimiksi ja oppiminen tulokseksi – kasvu on jo liian hidas tässä juoksussa. olisiko tarvetta pohtia asiaa pikemminkin oppilaan, opettajan ja rehtorin hyvinvoinnin edistämisen näkökulmasta? Jos hyvinvointi murenee, jäljelle ei jää juurikaan mitään, mitä jatkuvasti ja kiivasti yritämme tavoitella.

Opetuksen perustehtäväksi on määritelty, jopa tutkimuksenkin kautta, kasvatus ja opetus. Väännän käsiteparin heti kasvattavaksi opetukseksi. Jälleen käsitteiden merkitysten teknistämistä välttäen, sillä opetus yksistään on liian helppoa mieltää mekaaniseksi sarjaksi, jossa tiettyjä asioita opetetaan tiettyyn aikaan, tietyllä tavalla. Kasvatus ymmärretään puolestaan joko kodin tehtäväksi tai erilaisten tapojen ja sääntöjen sosiaalistumisena tai vaikkapa temperamenttien keskimääräisyyksien tavoitteina.

Uusi opetussuunnitelma ja vuodesta 2010 uudistunut perusopetuksen lainsäädäntö mahdollistavat opetuksen ja kasvatuksen välisen yhteyden konkretisoinnin. Jotta onnistumme tässä käytännössä, tarvitaan siihen kuntajohdon tukea rehtorin työlle, rehtorin tukea opettajan työlle, opettajien välistä yhteistyötä opetuksessa, kodin ja koulun toimivaa vuorovaikutusta sekä koulua, joka tähtää lasten ja nuorten hyvinvoinnin sekä koulutyön mielekkyyden sekä merkityksellisyyden tavoittamiseen – siis kaikinpuolista oppimisen iloa ja hyvinvointia. Moniammatillisuutta unohtamatta. Mutta kaikkiaan - Pestallozin ajatusta lainaten meidän on ensinnäkin muodostettava kouluopetus ja sen sisällöllinen rakenne tasapainoiseksi sydäntä, henkeä ja kättä edistäväksi toiminnaksi. Toiseksi kasvattavan opetuksen on mahdollistettava yksilöllisten piirteiden toteutuminen. Edelleen klassikkoon turvautuen, Ahlmanin ajatusta lainaten esitän, että tärkeintä ihmisen onnelle, hyvinvoivalle elämälle ja kasvulle on, että se puoli mikä on hänen omintaan ja jossa hän tuntee yksilöllisen olemuksensa ensi kädessä toteutuvan, saa toteutua! Silloin ihminen tuntee täyttävän tehtävänsä maailmassa ja olemassaolonsa tulevan järjelliseksi.

Perusopetuksen laadun kehittämisessä yhdeksi merkitykselliseksi tekijäksi muodostuu opetuksen eriyttäminen sekä koulun valmius yksilöllisempien oppimäärien muodostamiseen, siis yksilöllisten tarpeiden entistä parempi huomiointi – mutta miten?

Tämä yksilöllisyyden ajatus pätee myös muuten aikuisen elämään. Lähtökohta hyvinvoinnillemme on oman luontaisen olemuksellisuuden tunteminen ja kokemus itsensä hyväksymisestä sellaisenaan, kuin on tähän maailmaan sattunut syntymään. Toiseksi yksilöllisyyden ajatusta ei tule sotkea yksilöllisten mielihalujen toteuttamiseen, pahimmillaan toisten tai yhteisen hyvän kustannuksella, kaikki sallien. Kyse on siitä, millaisiksi ja millaiseen maailmaan olemme sattuneet syntymään, sekä kuinka osaamme kasvattajina huomioida nämä realiteetit toisten elämässä. Tämä, millaisiksi ja millaiseen ympäristöön olemme sattuneet syntymään, on keskeinen osa todellisen yksilöllisyyden ymmärtämistä. Jokaisella on jotain, mikä on ainutlaatuista ja korvaamatonta. Jokainen omaa jotain erityistä, tuntien olevansa merkityksellinen osa sosiaalista kokonaisuutta. Yksilöllisyyden periaate on siten elämistä ja toimintaa maailmassa, mitä kukaan toinen henkilö ei koskaan voi täysin korvata tai täyttää, John Deweyn filosofiaa mukaillen. Jokainen omaa ainutlaatuisen sosiaalihistorian ja sen mukaiset kokemukset sekä ainutlaatuiset motiivit ja motivaation. Jokaisella on ainutlaatuiset luontaiset taipumukset ja taidot. Tämän kokonaisuuden muodostamassa viitekehyksessä työskentelemme yhdessä, opimme ja opiskellemme kieltä, matematiikkaa, kädentaitoja tai ymmärrämme estetiikkaa. Kuitenkin niin, että mitä mekaanisempaa toiminta on, sitä merkityksettömämmäksi tämä yksilöllisyyden ajatus käy. Mutta mitä enemmän annamme koulutoiminnassamme merkitystä henkisten, moraalisten sekä tiedollisten ja taidollisten tekijöiden tasapainoiselle huomioinnille eli käytännöllisesti sanoen hyödynnämme vaihtelevia työtapoja, muodostamme vaihtelevia oppimisympäristöjä ja näemme tiedon suhteellisena välineenä lapsen ja nuoren maailmankuvan rakentumisen tukemisessa, sitä tärkeämmäksi yksilöllisyyden ainutlaatuisuuden ymmärtäminen muodostuu. Kun opettajina tiedostamme tämän merkityksen, saavutamme lopulta useimpien oppilaiden kohdalla korkean motivaation ja luottamuksen omiin kykyihin.

Tehokkuutta ja tuloksellisuutta korostavassa yhteiskunnassa ihmisen henkistä hyvinvointia puolustavat näkemykset ovat helppo kaataa ja leimata vanhanaikaiseksi idealismiksi. Tämäkin, mitä edellä kuvasin, perustuu pitkälle 1900-luvun alun ja sitä vanhempiin kasvatusfilosofisiin ajatuksiin (J. E. Salomaa, Erik Ahlman, John Dewey. Pestallozi) Aini Oravakankaan väitökseen viitaten, erilaisten laatua esittävien näkökulmien keskusteluyhteys on mahdoton erimerkityksisen kielen vuoksi – kuten edellä totesin, on jopa absurdia kääntää opetus palvelutuotannoksi tai lapsi asiakkaaksi. Mukaelma Hannu Heikkisen kasvatuksen ja opetuksen metaforasta paketoi tämän problematiikan:

-          Miksi rakentamisen, asiakkaan tai tuottamisen metafora?

-          Miksi ei?

-    Kasvatukseen sopisi kasvatuksen metafora. Rakentamista, asiakasta tai tuottamista voidaan suunnitella ja ohjata tehokkaasti. Kiireellä, kuten kaikkea muutakin nykyajassa. Kasvua ei. Ei ainakaan samalla tavalla.

-     Ajattele mikä ero! Suunnitelmallisen ihmisjärjen tilalle tulee jotain suurempaa. Jotain, mitä emme voi täysin hallita ja ymmärtää, emme ennustaa tai ohjata tahtomme mukaan. Mutta voimme vaalia, viljellä ja varjella sitä. Puhua sille kuin omallemme. Sellaista on kasvatus!

Jotta opettajuus pääsee parhaimpaannsa ja pystymme tukemaan lapsia kasvussaan 2030-luvun kansalaisiksi, on koulujen jaettava osaamistaan toinen toisellemme. Koulujen keskinäisen kilpailun ja mahdollisen paremmuusvertailun sijaista kunnissa on tavoiteltava, että jokainen koulu on oman kuntansa paras koulu. Lapsi saa parasta mahdollista opetusta asuinpaikastaan riippumatta parhaan opettajan johdolla ja tuella. Tiedon jakamisessa ja sen jalostamisessa on saatava aikaan piilaaksomainen henki. Annetaan siis hyvän kiertää, ihmisen ja yhteisön kukoistaa.